Lopetus

Tämän blogin kirjoittaminen jatkuu ehkä joskus. Nyt sen aika on kuitenkin loppu. Olisi pitänyt vain pitäytyä omissa ajatuksissa kirjoittamalla, mutta kertomatta siitä kenellekään tuntemalleni henkilölle, koska tosiystäviä minulla ei ole ainoatakaan, sen olen nyt huomannut. Ei ole mukavaa, että "he" tietävät elämästäni yhtään enempää. Puhelin ei pirise, eikä ovi käy, vaikka kotona olen koko talven. Itse on pitänyt kavereille / sukulaisille soitella, jos jutella olen halunnut.
Toivotaan, että näistä kirjoittamistani asioista on apua joillekin toisille sairastuneille. Minulla sairastamisen tie jatkuu uudella operaatiolla, koska pullistumani koilaus on pettänyt ja se korjataan. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Kuolemanpelko takaraivossa koko ajan saa elää ja se on tosi raskasta.

Kiitos lukijoilleni, teitä on, vaikka yhtään kommenttia ette ole jättäneetkään.

Neuropsykologiaa ja sairaslomaa

Neuropsykologinen tutkimus lokakuun alussa oli positiivinen kokemus, vaikkakin kovin väsyttävä.
Neuropsykologi-nainen haastatteli ensin minua, juteltiin kaikenlaista, taisin itkeäkin istuessani pöydän toisella puolen. Oli kovin vaikeaa vieläkään käsittää, mitä minulle oli tapahtunut. Kuitenkin jutustelu rentoutti samalla myös jännitykseni. Minulla oli ongelmaa lähimuistini kanssa, sanojen hakemisongelmia, ärtyvyyttä ja mielialaongelmia. Kärsin edelleen päänsäryistä, jotka pahenivat yleensä jotain tehdessä ja liikaa miettiessä.
Itse koin pahimpana ongelmana tunne-elämän ongelmat. Minusta oli tullut jotenkin "kylmä".

Tutkimus oli moniosainen. Psykologi sanoi mm. 12 kpl sanoja, jotka piti muistaa. Niitä piti kyllä jankata moneen kertaan, eikä sittenkään kaikki sanat muistuneet mieleeni, vaikka olin ne juuri kuullut. Pari pientä tarinaa piti myös toistaa. Osan tarinoista muistin hyvin, toisen osan huonosti tai sitten en ollenkaan. Se oli ärsyttävää. Minulla oli ollut ennen niin hyvä muisti.
Kuvatehtäviä tehtiin myös. Psykologi näytti kuvia, joita piti kuvailla, kertoa mitä niissä olinkaan nähnyt. Visuaalinen puoli sujui paremmin kuin pelkkä kuulemiseen perustunut. Nykyään muistini on jo parempi, onhan tapauksesta jo kohta puoli vuotta tätä kirjoittaessani.

Yhteenvetona näönvarainen päättelykykyni oli keskistasoa parempaa, mutta sanasujuvuudessa oli pahoja puutteita. Oireet sopivat juuri vuotoalueen aivotoiminnan häiriöihin. Kuuloperusteinen muistini oli huono, mutta jotakuinkin toimiva. Tästä tarinasta voisi tehdä vaikka kuinka pitkän, mutta se ei varmaan ole kovin kiinnostavaa luettavaa. Tutkimus oli minulle ensimmäinen, tosin ei viimeinen. Menen uudelleen tutkittavaksi keväällä 2012, jotta nähdään miten aivoni ovat toipuneet. Sain maksusitoumuksen neuropsykologiseen kuntoutukseen, 40 krt. Sen pitäisi auttaa minua toipumaan vielä paremmin.

Kuntouksessa olen tähän mennessä käynyt viitisen kertaa. Siellä ollaan pääasiassa juteltu tapahtuneesta, juteltu päivittäisistä asioista ja myös siitä, että olen edelleen toipilas. Minun ei tarvitse olla jokapäivä laittamassa kenellekään ruokaa, eikä siivota toisten jälkiä. Voin jättää kodin ja lähteä ulos silloin kuin huvittaa. Saan olla luvalla sairas ja toipua kuten parhaaksi näen. Asia on helppoa sanoa, mutta perheenäitinä tiedän, että se ei ole kovinkaan helppoa toteuttaa. Siksi olenkin antanut itselleni kuvan pitää päiviä jolloin, en tee mitään suunniteltua, vaan teen mitä huvittaa ja mikä mieleen pälkähtää. Se on toiminut parhaiten. Pidän näitä päiviä pari kertaa viikossa ja muinakin päivinä yritän olla liikaa miettimättä että mitähän nyt tekisin. En tee mitään jos ei huvita, saatan loikoilla sängyssä vaikka koko päivän.

Minulla oli vielä tapaaminen neurokirurgin kanssa, joka määräisi sairauslomani pituuden ja jatkotoimenpiteet. Neuropsykologi oli suositellut minulle useamman kuukauden mittaista sairaslomaa, jotta pääsisin toipumaan rauhassa. Hän haluaisi myös tavata minut ennen sairasloman loppua uuden tutkimuksen merkeissä.
Neurokirurgi kirjoitti minulle sairaslomaa huhtikuun 2012 loppuun saakka. Sitä jatkettaisiin tarvittaessa esimerkiksi niin, että tekisin osapäivätyötä alkuun, jotta harppaus työhön ei tulisi liian rajuna vastaan.

Lääkäristä lähtiessäni olin aika pöllämystynyt. En ollut uskonut, että minulla olisi ollut liioin mitään ongelmaa, ainakaan noin suurta, miltä se silloin tuntui.

Lääkärin jälkeen menin käymään työpaikallani, tapasin ylemmän esimiehenikin. Työkaverit olivat ymmärtäväisiä, oli heidänkin mielestä parempi, etten liian aikaisin tulisi töihin.
Sairasloma sai alkaa oikeastaan vasta nyt, olin jotenkin helpottunut, sillä tiesin, että en olisi pystynyt vielä lokakuun lopulla palaamaan töihin, pelkkä ajatuskin ahdisti. Nyt minun ei tarvinnut sitä miettiä, vaan saisin keskittyä paranemiseeni.

Ensimmäinen neurokirurgian kontrolli ja CT

Olin saanut sairaslomaa lokakuun puoleenväliin saakka. Nyt elettiin syyskuun loppupuolta ja oli ensimmäisen kontrollin aika. Jännitti.
Pään CT-kuvaus, jonka jälkeen neurokirurgin vastaanotto. Ajokorttini oli suullisesti hyllytetty, kunnes lääkäri toisin päättäisi. Halusin tietty ajokortin takaisin, rakastin autoilua. Minulla oli alunperin tarkoitus opettaa poikani Matias ajamaan autolla opetusluvalla heti kesäloman jälkeen, mutta toisin siis kävi. Poika meni autokouluun, ja sai ajokortin.

Olin viimeksi käynyt CT-kuvassa ollessani vielä kovin sairas ja osastolla, joten en muistanut edes miten se tapahtui. No, muutama minuutti ja kuvaus oli ohitse.

Sitten odoteltiin lääkärille OYSan hienossa Avohoitotalossa. Ihana mieheni Antero oli tukenani koko reissun ajan. Pitkään saatiin odotella, joten siinä ehti jutella ja höpötellä niitä näitä.

Pakko tässä välissä kertoa, että minusta oli tullut sairauteni jälkeen "puhelias". Sitähän olin jo ennnenkin, mutta nyt vasta olinkin, kuin papupata. Jossain kaupan kassallakin Antero saattoi vilkaista minua ja antoi ymmärtää, että nyt riittää, riittää jo se selittäminen. Jälkikäteen tämäkin asia selkisi, miksi puhua papatin koko ajan. Minulla oli sanoja hukassa ja viisaana sitten koitin asian peittää ja kiertelin kertomalla niitä näitä, kunnes se asia (ei edelleenkään kylläkään sana) tuli mieleen, mitä nyt olinkaan ensin sanomassa. Kerroin siis asian niin sanotusti kautta rantain. Oli minulla monesti kyllä itsellänikin hauskaa itseni kanssa, kun hoksin sen.

Vihdoin lääkäri kutsui.
En muistanut nähneeni tätä neurokirurgia ennen, vaikka hän niin kertoikin minut tavanneensa viimeksi osastolla. Lääkäri kyseli, että miten menee. Sanoin, että aika monesti vituttaa, jos suoraan saa sanoa. Lääkäri siihen, että ne on normaalia se "vitutus", minulla kuulemma saa "vituttaa". Aivot ovat saaneet sen verran ison tällin, että menisi jonkun aikaa ennenkuin ne siitä tällistä toipuisivat. Se tieto oli jotenkin huojentavaa. Olin ollut nimittäin jotenkin hermona harva se päivä. Saatoin suuttua kotona todella pienistä asioista, kiihdyin nopeasti. Nyt sille löytyi syy. Hauskaa, vaikkakin vakavaa.

Kerroin lääkärille myös edelleen jatkuvista päänsäryistä, joihin ei ollut lääkärin mukaan  enää mitään elimellistä syytä ainakaan vuodon suhteen ja sain siihen uuden särkylääkereseptin. Minkäs teet. Päätä silti särki, sanoi lääkäri mitä tahansa. Katsoimme yhdessä pään CT-kuvat. Ne näyttivät hyviltä. Lääkäri kertoi, että saisin alkaa pikkuhiljaa enemmän touhuamaan, elimellistä estettä tekemiselle ei ollut. Tietenkään ei kannattanut alkuun raskaita nostella. Olin huomannut, kuinka huono fyysinen kuntoni oli, varsinkin se, etten jaksanut nostaa tavaroita, en liioin kauppakassia. Se ärsytti.

Minulla oli hankaluuksia siis sanojen löytämisessä, ihmisten, asioiden nimeämisessä. Lapsilla kotona oli hauskaa, kun aina ennen niin sanavalmis äiti, haki jotain sanaa tavallista pidempään, niin että lapsista joku ehti sen sanoa jo ennen minua. Tämäkin siis hauska vaikkakin vakava asia.
Muistini oli heikentynyt. Muistin aiempia asioita paremmin kuin ihan vasta tapahtuneita. Minulla oli siis lähimuistiongelmia. Se oli kova pala myöntää, enkä sitä kyllä myöntänytkään kuin harvoille ja valituille. Minulla oli aina ollut loistava muisti, koulussakin sen huomasi. Minun ei paljoa ollut tarvinnut kokeisiinkaan aikanaan lukea, kun muistini avulla pärjäsin hyvin. Olin yli yhdeksän oppilas. Nyt vaivoin muistin mihin olinkaan jonkun tavaran laittanut, ja tietysti hermostuin, kun en sitä heti löytänyt. Anterolla oli ja on edelleen lehmän hermot, ainakin tämän suhteen.

Lääkärikäynti oli lopuillaan. Ilouutinen oli se, että sain alkaa ajamaan autolla, ensin lyhyitä matkoja mieheni kanssa, sen jälkeen vasta itsekseni. Jälkikäteen olen kuitenkin huomannut, etten mielelläni aja niin paljon enää kuin ennen. En tiedä johtuuko se pelosta saada uusi kohtaus, vaiko siitä, että ajaisin jotenkin väärin tai jopa kolarin.

Sanoimme lääkärin kanssa hyvästit. Seuraava aikani oli neuropsykologinen tutkimus ja uusi neurokirurgin aika reilun viikon päästä, jotta saataisiin selville, oliko SAV aiheuttanut mitään vakavampia puutteita minulle lukemisessa tms. Itse ajattelin, että ei minulla mitään sen kummempaa ollut.

Henkinen sairaus

Olin päässyt sairaalasta, kotona jaksoin kävellä suoraan sohvalle, jossa sitten köllöttelin loppuillan. Ihana koiramme tuli tervehtimään minua useaan otteeseen päivän / illan aikana. Oli sekin huomannut, että ei ole mami kotona oli näin sekin ihan pihalla tapahtuneesta.
Lapset olivat aloittaneet koulunsa vajaa viikko sitten ja tulivat vuorollaan kotiin. Tytöt ryntäsivät luokseni ja pitkään siinä sievästi halattiin ja itkettiin. Oli niin ihana olla kotona, omien rakkaiden luona. Poika Matiaskin tuli halaamaan, tirautti kyyneleenkin. Olimme jälleen yhdessä, meidän perhe!

Mieheni haki kesälomansa päätyttyä sairaslomaa töistä. Hän ei pystynyt ajatellakaan lähtevänsä töihin vielä, hän ei pystynyt nukkumaan eikä oikein keskittymään muuhun kuin minun paranemiseeni. Sairastimme yhdessä.
Nimotop-lääkkeet piti ottaa 6 krt päivässä, vaihtelevalla annoksella. Söin niitä vielä 4 päivää kotona. Oli perjantai-ilta, kun viimeisen Nimotopin otin. Seuraavana iltana näin jälleen toisella silmälläkin normaalisti.
Olen miettinyt, että johtuikohan kaksoiskuvat vasemmassa silmässäni juurikin tästä lääkkeestä? Onkohan muilla ollut samanlaisia kokemuksia? Lääkäri sairaalassa sanoi vain näistä kaksoiskuvista, että katsotaan sitten jälkitarkastuksessa syyskuussa.

Päänsärky oli kokovuorokautista edelleen. Päätä jyskytti ja VIHLOI kovasti. Soittelin useaaan otteeseen osastolle, jossa neuvottiin tämän olevan normaalia. Lääkkeet piti ottaa ajallaan tai muuten tiesi jättäneensä ottamatta. Lääkkeeksi riitti juuri ja juuri Panadol 1g kolmesti vuorokaudessa, mutta alkuun kylmäpussi otsalla useamman päivän ajan. Onneksi minulla oli kultainen hoitaja kotona. Mieli tuntui kirkkaalta silti, kun sain olla kotona. Juttelimme usein öisin, kun emme kumpikaan pystyneet peloltamme nukkumaan, varsinkin Antero valvoi ja kuunteli hengitänkö. Hengitin niin hiljaa ja rauhallisesti, että hänen piti välillä herättää minua saadakseen itse rauhan nukkua. Hereillä ollessamme juttelimme ja itkimme monesti toistemme kainaloissa, puhuimme tapahtuneesta, jossittelimme pahinta. Itkimme paljon. Sen tuntui puhdistavalta.

Meidän reiluun yhteiseen kymmenvuotiseen on mahtunut monenlaisia erilaisia vastoinkäymisiä, siksi tämän sattuessa on ehkä tullut jonkinlainen piste täyteen. Ei jaksaisi enää vastuksia, vaikka ne kuuluvat elämään. Meillä ne vastustukset tuntuvat kuuluvan lähes aina mukaan, olkoon asia mikä tahansa, vaikka autokauppa. Kaikki tuntuu menevän vaikeamman kautta. Tietenkin sitten vielä kun kasvatat teini-ikäisiä lapsia, on se arki aikalailla rankempaa välillä.

Meillä oli itse sairauden aiheuttaman tuskan takia myös muita ikäviä muistoja tapahtuneesta. Ambulanssi.
Se ison pahan mielen aiheuttaja. Jonkin verran sivusin asiaa alussa (26.7.2011 SAV), enkä voi siitä vieläkään puhua, koska asia on kesken, siitä on tehty potilaskantelu. Aloin kirjoitella kantelua kotona aika pian kun vointi sen salli, etten unohtaisi mitä oli tapahtunut. Juttelimme ja kertasimme asioita, olin puhelimitse yhteyksissä Jussiin ja kirjasimme tapahtuneet ylös. Valitus lähti eteenpäin.
Joulun alla 2011 minulle tuli vielä vastattavakseni virastoon näiden ambulanssimiesten kirjoittama vastine. Oma vastineeni tähän tuli kirjoittaa ja palauttaa ennen joulua. Se nosti kaiken pintaan, yöunet karkasivat molemmilta. Meitä syytettiin kaikesta nyt, olimme keksineet koko jutun. Tuntui etten saa happea, kun itkin ja itkin, että ei voi olla totta, ne kieltää kaiken tapahtuneen. Miksi, miksi olisimme valehdelleet? Mukana oli nyt sitten lausunto myös yhteiseltä ystävältämme Jussilta, joka puolsi myös meidän alkuperäistä valitusta. Tästä voisin puhua vaikka kuinka paljon ja se koko juttu onkin sitten joskus asia erikseen, kunhan se saadaan ratkottua. Eihän sitä tiedä, vaikka minä joutuisin vielä kunnianloukkauksesta tuomituksi, niinkuin annettiin ymmärtää. Virkamieskoneisto jyrää helposti heikon ihmisen.

Pikkuhiljaa kävin jo ulkona, oli todella lämmintä vaikka oli jo kohta elokuun loppupuoli. Jaksoin ensin kävellä mieheni tukemana postilaatikolla ja takaisin, siitä yhä pidemsimme lenkkejä, ja kohta kävelin jo kilometrin hissukseen koiran kanssa. Olisin jaksanut kävellä ehkä aiemminkin jo, mutta pää oli niin kipeä, että en uskaltanut. Sitä vihloi ja särki edelleen. Fyysisen kunnon nosto oli kuitenkin tärkeää, jotta pääsisi nopeammin normaaliin arkeen.

Soitin kuntani kriisityöhön ensimmäisen kerran saman viikon perjantaina, kun kotiuduin. Minulle kerrottiin, että maanantaina heillä on kokous, jossa "jaetaan" asiakkaat työntekijöille ja että ajat menevät jonnekin parin-kolmen viikon päähän. Siitä tulee sitten postia kotiin. Olin aivan puulla päähän lyöty. Soitin kriisipalveluun, mutta saisin apua vasta kolmen viikon päästä. Enhän mitenkään jaksanut sinne asti olla ja valvoa, miettiä pienessä päässäni asioita. Olin rikki. Onneksi sain sitten jostain tietää, että Oulussa toimii psykiatrinen päivystyspoliklinikka. Sinne sai mennä kauempaakin. Sinne siis. Onneksi mieheni oli vielä sairaslomalla, joten hän minut sinne sitten vei. Antero sai käydä puhumassa työterveyshuollosta saamallaan lähetteellä oman psykologin luona, ne käynnit olivat todella hyviä. Psykologi oli ollut todella ymmärtäväinen ja Antero sai kaipaamaansa henkistä tukea.

Aiemmin terveelle ihmiselle on aika iso kynnys astella isoon psykiatriseen sairaalaan, mennä piippaavien ovien lävitse, joutua riisuttavaksi "aseista" ja vielä sitten kertoa miksi olen täällä, vastaanottajalle aulassa. Teki mieleni paeta paikalta samantien. Tänne en kuulunut. Enhän minä, enhän. Kuitenkin vastassani oli psykiatri, psykologi ja vielä jokin opiskelija, kun istahdin sohvalle.
Kerroin tarinaani, välillä psykiatri keskeytti, jatkoin, itkin pahaa oloa ja surkeaa tuuria ja kaikkea. Tekipä se hyvää kertoa jollekin ulkopuoliselle omia sisimpiä tuntemuksia. Käynti kesti noin tunnin, ja sinä aikana selviteltiin oliko minulla mahdollisuutta jatkaa vielä OYSan potilaana ja näin ollen pääsisin nopeimmin hoidettavaksi. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista, koska en ollut enää kirjoilla sairaalassa. Harmitti toden teolla, kun sain vasta nyt tietää, että olisin ollut oikeutettu jo sairaalassaoloaikana psykiatrisen sairaanhoitajan käynteihin. He olisivat tulleet luokseni juttelemaan jo osastolle tapahtuneesta. Kukaan ei kuitenkaan tätä minulle kertonut, enkä osannut kysyä. Ehkä siellä sairaalassa on niin turvallinen olo, että siellä sitä ei huomaa, kuinka hauras on. Sen huomaan vasta, kun on kotona ja on AIKAA miettiä.

Mielestäni vakavasti sairastuneen hoitosuunnitelmaan tulisi kuulua automaattisesti myös henkisen puolen hoitosuunnitelma. Olen ihan varma, että osa potilaista paranisi nopeammin, koska toipuminen pääsisi paremmin vauhtiin, kun saisi myös henkistä apua. Ei ole kovin helppoa nousta normaaliksi käytyään kuoleman porteilla.

Mieheni töihinpaluu koitti. Kävin vielä muutaman kerran puhumassa psykatrian polilla ja sen tuntui helpottavan. Odottelin jo kontrolliaikaa Oysaan. Jännitti jo valmiiksi, mitä pään CT-kuvassa näkyi. Saisinko alkaa elämään jo hieman normaalimpaa elämää? Tähän asti olin ollut erittäin varovainen kaiken tekemisen suhteen, pelkäsin.

Kohti kotia

Sairaalassa olin yhteensä 3 viikkoa, jonka aikana fyysinen kuntoni oli romahtanut. Päänsärky oli kokovuorokautista.
Ensi alkuun en päässyt kävelemään edes rollaattorilla yksin, tarvitsin siihen apua. Ensimmäisellä suihkureissulla pyörryin istualleen. Miten voikaan ihminen menettää niin pian fyysisen kuntonsa, se on ihmeellistä.
Ennen sairastumistani olin vahva kuin juhta, jaksoin painaa pitkää päivää väsymättä. Nyt en sitten vessaan jaksanut kävellä. Siinä oli tosiaankin sopeutumista.
Antero haki rullatuolin, jolla sitten viilettilimme pitkin sairaalan käytäviä, heti kun jaksoin istua vähänkään aikaa pystyssä. Kävimme kahvilassa ostoksilla ja lopulta kävimme myös ulkona, olihan siellä kesän parhaat helteet.

Minulle ei jäänyt mitään havaittavia motorisia puutteita, esim. halvausoireita, puutumista tms. Ainoa asia minkä itse huomasin oli se, että näin toisella silmälläni kaksoiskuvia. Jouduin katselemaan televisiotakin vain toisella silmällä, koska tekstistä ei muuten ottanut mitään selvää. Tätä jatkui vielä viikon verran kotiuduttuani.

Lääkityksen määrä oli huikea. Aamukuuden ja iltakymmenen välillä söin lääkkeitä keskimäärin 30 - 40 kpl. Tärkein lääkkeistä oli Nimotop, joka ehkäisi aivovaltimoiden supistumista, ja näin ollen suojeli uhkaavalta aivoinfarktilta. Vahvoja kipulääkkeitä sain päänsärkyyn, mutta niitä pikkuhiljaa vaihdettiin voinnin mukaan kevyempiin, jotta pääsisi jossain vaiheessa kenties kotiin. Sairaalassa minua viimeiset päivät piti nestetasapainohäiriö, joka ei meinannut asettua millään. Kärsin  hyponatremiasta. Oire oli tavallinen kaltaisillani potilailla.

Maanantaina 15.8.2011 pääsin oman terveyskeskukseni vuodeosastolle, jossa purettaisiin vielä yksi lääke, jonka jälkeen pääsisin kotiin. Osastolle matkasin ambulanssilla.
Ambulanssissa minulla tuli kyynel silmiin, kun ajattelin, että niin sitä kesällä lomalle kotoa lähdettiin ja nyt ambulanssilla takaisin kotipitäjään matkattiin. Eihän tätä oikein todeksi voi sanoa.

Vuodeosasto oli aivan kamala! Olin joskus käynyt siellä jotain tuttua moikkaamassa, mutta en ollut ikinä itse siellä ollut. Jouduin ilmeisesti pitkäaikaissairaiden puolelle, koska haju oli sen mukainen. Ulosteen ja virtsan haju leijaili koko siivessä. Kaikille asukkaille siivessä oli yksi vessa ja suihku, ei siis erikseen naisille / miehille. Olin ajatellut aamulla sairaalassa, että käynpä illalla suihkussa terveyskeskuksessa, mutta en sitten käynytkään. En pystynyt. Ilmastointi sammui klo 22.00. Ikkunoita pidettiin auki, jotta ilma vaihtuisi. Samassa huoneessa oleva mummo kuorsasi kovin äänekkäästi, joten pyysin unilääkkeen.
Silti nukuin huonosti ja jo aamulla puin omat vaatteeni päälle, ja odottelin lääkäriä. Oli kotiinlähtöpäivä.

Sain mukaani vielä muutaman päivän Nimotopit, parit reseptit ja pääsin vihdoin kotiin tasan kolme viikkoa sen jälkeen kun sain SAV:n.

Sairaalassa

Minulla oli siis päässäni synnynnäinen aivovaltimon pullistuma, aneurysma, joka sijaitsi oikealla puolella, silmien takana. Se näkyi pään CT-kuvassa, joka otettiin heti sairaalaan tulon jälkeen. Minut siirrettiin teho-osastolle, jossa minut valmisteltiin tarkempaan tutkimukseen sairaalan röntgenosastolle. Tässä vaiheessa minut oli  nukutettu ja intuboitu.

Röntgenissä minulle tehtiin pään DSA-tutkimus (digitaalinen subtraktioangiografia = digitaalinen verisuonten vähennysvarjoainekuvaus), jossa varmistui vuotanut aivovaltimon aneurysma.
Aneurysman koko oli aika suuri, 10,5 mm. Se oli puhjennut ja aiheuttanut SA-vuodon aivokalvon, lukinkalvon alle. Klo oli 07.30, kun mieheni sai lääkäriltä puhelun, jossa hänelle kerrottiin, että minulta oli löytynyt pullistuma, joka vaati toimenpiteeksi koiliembolisaatiohoidon.
Päähäni vietiin yhteensä 7 platinakoilia ja toimenpiteen tulos oli hyvä. Pääsin takaisin teho-osastolle valvontaan.

Mieheni tosiaan saapui ja ensi näkemisemme oli teho-osastolla. Olin ihan pihalla kaikesta tapahtuneesta, mutta silti osasin olla vielä sekaisin onnesta. Elämä hymyili, olin elossa!!!

Minua tulivat katsomaan myös vanhempani, siskoni ja hänen miehensä, lasten emme halunneet nähdä minua niissä kaikissa letkuissa ja laitteissa kiinni.





Pääsin aika pian pois teholta, neurokirurgisen osaston valvontaan. 
Olin hyväkuntoisen oloinen. Ihanaa, näkisin omia lapsiani!! Jo samana iltana Elisa (14 v.) tuli käymään siskoni mukana ja illalla myös Amanda (12v.) mieheni mukana. Itkua siinä väännettin ja olimme niin iloisia, että ei äidin aika vielä ollut tullut. Äidillä oli ollut suojelusenkeli mukanaan.
Kuitenkin  minulle tuli jo seuraavana yönä niin paha hengitysvajaus, että minut vietiin takaisin teho-osastolle, jossa olin sitten muutaman päivän hoidettavana. Lääkäri kertoi myöhemmin, että sydämeni oli tavallaan saanut shokin ja käski pumpata ja pumpata verta. Aivot eivät oikein älynneet tilannetta, joten keuhkoihini alkoi kertyä nestettä, jota sitten piti yrittää hengittämällä maskiin "poistaa". Veren happiarvot olivat romahtaneet. Maskiin hengittäminen oli inhottavaa ja vaivalloista. Siitä ei annettu pitää yhtään taukoa. Joskus otin ja riuhtaisin maskin pois, kun tuntui, että tukehdun siihen paikkaan. Samantien oli hoitaja laittamassa maskia takaisin. 
Päänsärky oli jatkuvaa. Sain vahvoja kipulääkkeitä suonensisäisesti. Minulta otettiin kahteen otteeseen pään CT-kuva, koska säryt olivat niin pahat. Kuitenkin päässäni kaikki oli hyvin.  

Oysan teho-osaston henkilökunta oli aivan ihana. Vaikka nukuin suurimman osan aikaa, niin aina kun heräsin, sain hoitajan vierelleni pitämään kädestä, lohduttamaan, jos mieheni tai joku muu sukulainen ei ollut paikalla. 

Yhtenä päivänä oli ihana yllätys, kun hoitaja kertoi, että nytpä voitaisiin pestä hiukset. Minähän innokkaana nousemaan istualleen siitä, johon hoitaja teki stopin ja kertoi etten saa nousta ollenkaan. Hiukset pestiin vaaka-asennossa, täysin niin, että minun ei tarvinnut ponnistella ollenkaan. Ihanaa hemmottelua kaikkien letkujen keskellä.

Vihdoin happiarvot näyttivät niin hyviltä, että pääsin pois teho-osastolta neurokirurgian osastolle. Voi sitä ilonpäivää, aloin parantua! Vaikka päänsärky olikin karmea kaveri edelleen, tuntui hyvältä päästä teholta ihmisten ilmoille.

Neurokirurgian osastolla oli leppoisa tunnelma, hoitajat olivat mukavia ja huolehtivaisia. Osastolla oli jo muutenkin mukavampaa, koska sinne pystyi ja jaksoi ottaa vastaan vieraita. Päänsärkykin pikkuhiljaa hellitti, mutta sitä jaksoi sietää jotenkin paremmin, kun vierelle sai muitakin kuin teho-osaston laitteita. Mieheni jäi sairaslomalle kesäloman jälkeen, ja hän oli osastolla pitkiä aikoja päivässä kanssani. Köllöttelimme samassa sängyssä, kuin kotona konsanaan. Tuntui hyvältä olla siinä, kahden.

Samassa huoneessa kanssani sattui olemaan Raija Etelä-pohjanmaalta. Meistä tuli hyvät ystävät. Pidämme vieläkin yhteyttä toisiimme. Hän pääsi hieman aiemmin kotiin kuin minä.

26.7.2011 SAV

Mieheni meni ihan paniikkiin. Hän oli hokenut minulle, että tämä ei voi päättyä näin, et saa jättää minua!!! Hän oli shokissa soittanut yhteiselle ystävällemme Jussille, joka oli läheisellä mökillään perheensä kanssa. Jussi oli tullut paikalle muutamassa minuutissa, mieheni oli jo soittamassa hätäkeskukseen. Antero, joka ei koskaan yleensä hoida meidän paperiasioita, ei sitten nyt muistanut paniikissa edes mökkimme osoitetta, jotta olisi sen kertonut hätäkeskukseen. Jussi otti puhelimen ja kertoi osoitteen, sekä jatkoi juttelua keskukseen päin, mieheni yrittäessä herätellä minua. Ambulanssi oli tulossa, miehet jäivät odottamaan.
Yhtäkkiä heräsin.

Sanoinkuvaamaton pahoinvointi iski. Oksensin lattialle ja samantien juoksi ulos ja tein metsään isomman hädän. Päänsärky oli AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ. Samalla oksetti ja koko ajan päänsärky oli AIVAN KAMALAA. Menin sekavaksi, huusin ja juoksin ympäri metsää. "ei voi olla totta, ei voi olla totta, auttakaa, auttakaa"
Mieheni oli yhteydessä muutamaan otteeseen hätäkeskukseen, kertoi tilannepäivitystä, että oli herännyt ja rynnännyt ulos pahoinvoivana ja kipeänä.

Ambulanssin tulo kesti. Olimmehan yli 60 kilometrin päässä lähimmästä terveyskeskuksesta, metsäautotien päässä. Klo 01.12, saapui ensimmäinen ambulanssi ja sen perässä vielä toinen.

Ambulanssihenkilökunnan käytös oli aivan järkyttävää. Koska olimme suositulla kesämökki - sekä talvimatkailupaikkakunnalla, olivat heidän tehtävänsä usein alkoholia käyttäneiden henkilöiden auttamista, suomalaisethan ovat kovia ottamaan lomalla.

Näin sitten ajateltiin ilmeisesti minunkin kohdalla. Ambulanssimiehet yrittivät vain puhalluttaa minua, vaikka mieheni ja ystävämme Jussi vakuuttelivat, että ei tässä mistään alkoholista ollut kyse, vaan kyseessä oli jotain vakavaa, en ikinä ollut käyttäytynyt näin sekavasti, enkä ollut koskaan näin kipeä ja pahoinvoiva. Miestäni ei kuunneltu. Ambulanssimiehet uhkailivat minua poliisilla, putkalla, mielisairaalalla, hoitamatta jättämisellä. Olin hullu akka, hoitoa vastustava alkoholisti. Tilanne oli kaoottinen. Olimme keskellä metsää, kaukana sivistyksestä. Olimme ambulanssimiesten armoilla, miten olisi käynyt, jos he olisivat toteuttaneet uhkauksensa. Onneksi kuitenkin päävastuussa keikalla oli nainen, joka loppujen lopuksi sai minut mieheni avustuksella ambulanssiin. Puhalsin alla rangaistavuuden rajan.

Tässä en sen kummemmin kerro tästä ambulanssihenkilökunnan käytöksestä tarkempaa. Asia on minulle ja miehelleni erittäin kipeä. Olemme siitä puhuneet niin paljon. Mieheni ei ole pystynyt myöskään sen takia nukkumaan kunnolla, hänelle on jäänyt jäljelle suunnaton viha näitä henkilöitä kohtaan. Miesten käytös oli erittäin alentavaa, puhe erittäin törkeää. Minua kohdeltiin kuin pahaista rakkia. Loppujen lopuksi mieheni meinattiin vielä jättää kyydistä, kun minua lähdettiin yöllä kuljettamaan terveyskeskukseen.

Pääsin kuitenkin paikkakunnan terveyskeskukseen, jossa päivystävä lääkäri lähetti minut samantien Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan diagnoosilla TIA kohtaus. Äitini ja isäni hälytettiin paikalle. Pahoinvointi oli jatkuvaa, eikä päänsärky ollut hellittänyt. Oloni oli maailman kurjin.
Sain terveyskeskuksessa voimakkaat kipulääkkeet, ja rauhoittavaa, joten vähitellen oloni parani OYSaan ajettaessa.

Mieheni ja isäni olivat palanneet mökille pakkaamaan tavaroita ja äitini lähti ambulanssi kyytiin mukaani. Vauhti oli kova. Perillä olimme klo 05.30.

Ambulanssin henkilökunta palasi hyvästelemättä takaisin terveyskeskukseen. Tylyä.

Minut tutkittiin ja olin tajuissani koko ajan. Olin yhteistyöhaluinen ja vastasin reippaasti kysymyksiin vaikka unelias kaikista saamistani lääkkeistä olinkin.

Mieheni sai lääkäriltä puhelinsoiton klo 06.30, jossa lääkäri kertoi, että olin saanut aivoverenvuodon. Päässäni oli aivovaltimon verivuonipullistuma, joka oli vuotanut aivojen lukinkalvonalaiseen tilaan. Selviytymismahdollisuudet toimenpiteessä olisivat noin 50%. Mieheni antoi luvan toimenpiteeseen. Uusintavuodon sattuessa, todennnäköisesti menehtyisin, joten se olisi tehtävä mahdollisimman pian. Pääsin toimenpiteeseen aamupäivällä puoli kymmenen aikaan ja se kesti neljä tuntia.

Mieheni haki tytöt ystävämme mökiltä. Hän oli itkien kertonut, että äiti oli joutunut sairaalaan yöllä, mutta ei muuta. Hän ajoi suoraan OYSaan valvottuaan 36 tuntia putkeen.
Kello oli 16.30 kun mieheni tuli luokseni teholle. Jälleennäkeminen oli ihan käsittämättömän ihana, minä rakastin omaa ihanaa miestäni. Hän rakasti minua. En ollut jättänyt häntä, olimme jälleen yhdessä.

Valkoinen kivi

Olin jo muuan vuosi sitten löytänyt läheisestä metsästä upean valkoisen kiven. Se oli sellainen ihana valkoinen kivi, mitä lapset aina keräilevät mistä milloinkin, mutta tämä oli iso, todella iso. Halusin näyttää sen myös vanhemmilleni ja kerroin, kuinka  olin halunnut sen meidän tulipaikan lähelle. Lähdimme kiveä katsomaan.

Kivi päätettiin tuoda metsästä pois. Otimme kottikärryt mukaan. Isäni asettui kärryjen "vetojuhdaksi", minä ja mieheni Antero kohottelimme kärryä sen kulmista, ettei se painuisi kasaan. Kivi tosin oli niin painava, että se olisi omalla painollaan särkenyt kärryt, eikä ne olisi ilman nostamista liikkuneetkaan.

Matkaa oli noin 400 metriä. Onneksi suurin osa matkasta oli alamäkeä, pusikkoista porojen kulkemaan kaitaista polkua. Lepäsimme useaan otteeseen matkalla. Kivi saatiin kuin saatiinkin tulipaikan viereen. Ihanaa!

Olimmme todella väsyneitä urakan jälkeen, varsinkin minä. Kuitenkin laitoin vielä ruokaa. Muurikkapannulla paistettua wokkia ja kanaa, koska emme tuulen takia päässeet järvelle kalan pyyntiin. Ruoka oli todella hyvää.

Vanhempani kävivät saunassa iltasella, ja alkoivat valmistautua kotiin lähtöön. Minä olin jotenkin aivan oudon väsynyt, mutta sinnikäs kun olin, jaksoin seurustella ja hyvästelin vanhempani.

Olimme kyselleet tuttavaltamme, voisivatko tytöt mennä heidän mökilleen yöksi, jotta saisimme olla kahden. Lomaa oli kestänyt jo reilun viikon ja meidän kanssamme oli koko ajan ollut vieraita ihmisiä. Mieheni lähtikin viemään tyttöjä järven toiselle puolelle veneellä. Minä menin sillä välin saunaan.

Palatessaan mieheni leikki veneellä järvellä, kaarteli tyynessä vedessä sinne tänne. Katselin saunan ikkunasta ja mietin, kuinka ihanaa elämä olikaan. Meillä oli niin ihana ja upea paikka, rakastimme toisiamme, mökki oli valmis. Loma. Upea fiilis! Kävin vielä laiturilla kuvaamassa upeaa järveä kännykälläni, ennenkuin menimme sisälle. Kello oli 00.38 tiistain puolella, kun otin viimeisen kuvan.

Olimme ostaneet muutaman oluen ja siiderin. Pelasimme illan päälle korttia, nauroimme, koska olin niin huono pelaamaan. Mieheni sinnikkäästi minua kuitenkin opetti pokerin saloihin. Ilta päättyi mukavasti toisiamme rakastaen. Elämän täydellisin hetki....

Yhtäkkiä maailma romahti. Ehdin vain ottaa päästäni molemmin käsin kiinni ja sanoin, että nyt sattuu ja lujaa! ja menetin tajuntani.
Kello oli 01.20.

Ihanaa, loma!

Kesäloma 2011 oli odotettu. Raskas parivuotinen rakennusprojekti oli takana, saimme valmiiksi ihanan mökkimme pohjoiseen Kaukoniemeen.
Mieli oli odottava kuin joulua olisi odotettu, olihan ensimmäinen mökkiloma, omassa mökissä kauniin järven rannalla.
Lapsista vanhin, poika Matias jäi kotimieheksi Lakeudelle, ensimmäistä kertaa hänkin oli yksinään kotosalla, jännittävää. Olipa pojalla ensimmäinen oikea kesätyö, ei millään tuetulla kesätyösetelillä saatu.

Lomaa oltiin suunniteltu pidettäväksi pari viikkoa heinä-elokuun vaihteessa aluksi, loput pitäisimme kahden kesken elo-syyskuussa. Kaipasimme kahdenkeskistä parisuhteen laatuaikaa, teini-ikäisten lasten kanssa eläminen käy välillä todella rankaksi.
Yläasteikäiset tytöt Elisa ja Amanda lähtivät myös mielellään mukaan, pääsiväthän he yöpymään nyt teltan sijaan oikeaan mökkiin.
Olemme aina olleet kovin solidaarisia, joten mukaan lähti myös mieheni Anteron isä, joka oli kotoisin samoilta seuduilta, ja joka oli myös lahjoittanut perintönä tämä ihanan kesäpaikan pojalleen. Appiukkoni ei ollut enää pitkiin aikoihin pystynyt yksin matkailemaan huonontuneen muistinsa takia.

Ensimmäinen viikko meni mukavasti kalastellessa, saunoimme joka ilta, istuimme tulilla ja nautimme luonnosta. Myös sisartemme pienet pojat olivat muutaman päivän kanssamme. Meillä kaikilla oli niin kovin mukavaa. Sääkin suosi.

Viikonloppu koitti, mieheni isä lähti bussilla kotiin, myös sisarenpojat menivät koteihinsa. Oli minun vanhempien vuoro tulla kyläilemään, he asuivat samoilla seuduilla. Sovimme kyläilypäiväksi maanantain, 25.7.2011.


Maanantaipäivä alkoi myrskyisästi vaikka olikin todella lämmin. Heti sängystä noustuamme jouduimme  syöksymään järven rantaan pelastamaan venettämme, joka kovan tuulen nostattamien aaltojen voimasta oli pitkin rantaa, ja hakkasi siis rantakiviin. Veneen naru oli pettänyt.
Onneksi vene ei karannut. Samaan syssyyn vanhempanikin saapuivat, sopivasti auttamaan. Aamukahvit päätimme keitellä nuotiolla, olihan niin mukava tuuli.
Yhtään itikkaa ei korvan juuressa inissyt. Päivän ohjelmassa oli samoilua lähimetsässä, etsimme uusia pieniä honkakirjaimia uusiin nimikyltteihimme tontillemme. Päivän paras asia oli vielä edessä.